Musta tuntuu ja syksyn lehdet

Huomio! Tänään tarjolla Nimismiehen blogissa poikkeuksellinen ilmestys: henkilöhaastattelu. Tehty varsinaisesti koulun suomen kielen kurssia varten, mutta pitäisi aiheensa puolesta kiinnostaa kaikkia. Lukunautintoa!

Merikontio Joonas - Sähkömiehestä skönäriksi

Nuoruudenystävä karkaa ensin Raumalle ja sitten merille - mistä oikein on kyse? Nimismies selvitti tapaus Kontion alusta loppuun.

Ensimmäiset, lukioaikojen kekkereistä juontuvat epäselvät kuvajaiset muistuttavat paljolti sitä, mitä Joonas Kontio on tänäänkin. Herkästi nauruun hytkähtävä, harvemmin lasiin sylkevä ja seesteisinä hetkinään filosofointiin taipuva rauhallinen perustyöläinen, joka ei turhista valita ja iloitsee vähästä. Joonaksessa vaikuttavat useimmat positiiviset suomalaisen luonteenpiirteet, mutta hänestä ei ole rähisemään nakkikioskin jonossa toisen rinnuksiin asti tai häätämään maihinnousukengällä vähemmistöjä. Päällisin puolin yksinkertaiselta vaikuttavan sähkömiehen pinnan alla piilee taitavia kirjoittajankykyjä ja kyky katsoa maailmaa eri näkökulmista; ominaisuuksia jotka harvemmin liitetään ammattikouluista valmistuneisiin karvaperseduunareihin.
   
Olin varsin yllättynyt Joonaksen muuttaessa Ylivieskasta Raumalle saatuaan sähköalan opintonsa päätökseen Nivalan ammattikoulussa ja vielä suurempi oli hämmästys hänen valitessaan opiskelualakseen merenkulun insinööriopinnot Satakunnan Ammattikorkeakoulussa. En muistanut miehen koskaan seisseen jokipahasemme rannassa haikeana huokaillen enkä hänen puhuneen aaltojen viekoittelevasta liplotuksesta kimmeltävä kalvo silmissään.

- En itse asiassa vieläkään tiedä tarkkaa syytä, miksi päädyin alalle. Meri on aina kiehtonut, liekö sitten ollut Kalajoella vietetyn ajan (Ylivieskan naapurissa sijaitseva rannikkokaupunki) tai risteilyjen ansiota, Joonas kertoo rauhalliseen tapaansa.
 
Merikarhuihin liitetty romantiikka ei kuitenkaan alalle vetänyt: porkkanana toimivat ennen kaikkea viehtymys käpistellä erilaisen tekniikan parissa ja laivatyössä nautittavat pitkät lomajaksot. Vaikka Joonas ei suuremmin ole travellerihenkinen omatoimimatkailija, merille ajoi myös halu nähdä uusia paikkoja.

- Matkailu ilman selvää kiinnekohtaa ei kiinnosta, ja tähän liittyy myös tietty mukavuudenhaluisuus. Telttamajoitus tai motellissa majailu eivät ole meikäläisen juttu. Laivan mukana kulkevat aina tärkeimmät tavarat ja oma yhteisö, sillä aluksella ryhmähenki on kiinteää. On helppo kulkea uusiin paikkoihin, kun koti on aina mukana.

Ensimmäisen lukuvuoden teoriaopintojen jälkeen oli edessä puolen vuoden harjoittelujakso, jossa oppeja päästiin soveltamaan käytännössä. Märkäkorvaisesta pulpettiseilorista ruvettiin koulimaan aitoa skönäriä, ja Joonaksen ensimmäisenä harjoittelupaikkana ei toiminut mikä tahansa kaarnalaiva: neljänneskilometrin pitkä M/T Mastera on suurin Suomen lipun alla seilaava alus, ja se vei merikontiomme 37 päivää kestäneelle törnille.

- Tarkoituksena oli viettää 60 päivää vesillä, jotta olisin saanut pätevyyskirjat ja päässyt palkkatyöhön, mutta rahat kävivät vähiin ja piti palata maihin tekemään muita duuneja.

Syyskuun puolivälissä Naantalista alkanut ja 20. lokakuuta Porvooseen päättynyt matka tuntuu maakravun korvaan pitkältä, mutta Joonas kertoo ajan kuluneen kuin siivillä.

- Ensimmäiset pari viikkoa toimme Primorskista, Venäjältä raakaöljyä Porvoon satamaan ja siitä edelleen kuljetettavaksi jalostamoille. Tämän jälkeen seilasimme Hampuriin, Saksaan laivan viisivuotistelakointiin, missä kului viikon verran aikaa. Muu aika on kulunut ulapalla luovien, Joonas laskeskelee.

Skönärin arki ei ole suinkaan laivankannella haaveilua. Moottorimiehen päivä alkaa aamukierroksella: tankkien peilaus (mittaus), ilmapainepullojen vesittäminen, hydrofonien paineistaminen, korsteenin nokitus ja monet muut maallikolle täysin käsittämättömältä kalskahtavat puuhat pitävät huolen siitä, ettei aamulla voi uinua puolta kahdeksaa pidempään. Tämän jälkeen osallistutaan kaikkiin mahdollisiin huolto- ja siivoustoimiin, jotka laivalla olivat koneiden käynnin aikana mahdollisia. Iltapuhteena tarkistetaan, ettei missään ole vuotoja ja pumpataan pilssikaivoja tyhjäksi. Siinäpä vertailukohtaa paikallislehden toimituksessa näyttöpäätettä tuijottavalle journalismin opiskelijalle, joka kuvittelee tekevänsä työharjoittelua! Kuinka noin vaativiin tehtäviin voi päästä noin lyhyen opiskeluajan jälkeen?

- Tokihan alussa me teimme näitä tehtäviä valvonnan alaisena, mutta myöhemmin myös itsenäisesti. Tosin huoltohommissa on aina hyvä olla joku katsomassa välillä perään, sillä hetkessä tässäkään työssä ei tule valmista miestä, Joonas tuumii.

Voisi kuvitella, että näin raskas työ vaatii raskaat huvit. Merimiesromantiikkaan usein liitetyt viskipäissään laivoja karille ohjaavat kapteeni Haddockit ja messinpöytään sammahtelevat pursimiehet ovat kuitenkin populaarikulttuurin luomia harhakuvia. Vapaa-ajan promilleraja on 0.4 (jota ei tosin suuresti valvota ja täten ei myöskään aina pilkulleen noudateta), joten hillittömät remuajaiset eivät tulleet kyseeseen.

- Vapaa-aikaankin muodostui tietty rutiini. Päiväruoan jälkeen tarkastettiin sähköposti ja nettiuutiset, katsottiin tv-sarjoja satelliitin kautta ja mentiin saunan kautta nukkumaan. Maissa ollessa meininki oli luonnollisesti hieman erilainen, ja silloin kuppia saattoi kallistaa useamminkin. Sen verran voin vinkkinä sanoa tuleville merimiehen aluille, että ei kannata vaipua baari-illan jälkeen oman kannettavansa ylle kuuntelemaan musiikkia. Voimakas humalatila yhdistettynä merenkäyntiin voi johtaa lopputulokseen, jossa ATK-tukihenkilö pääsee rappaamaan oksennusta Macbookin näppiksenväleistä.

Laivalla seilaaminen tuntuu äkkiseltään voimakkaan paradoksaaliselta tilanteelta. Samalla on hyvin suljetussa tilassa, mutta yhtäaikaisesti keskellä suurta avaruutta. Ihmisellä on tapana rutinoitua aina laitostumiseen saakka tiettyjen arjen kaavamaisuuksien myötä tämänkaltaisissa ympäristöissä. Joonas ei tätä kuitenkaan kokenut.

- Joillakin varmasti sellaista esiintyy, mutta heidän kokemuksensa merenkulusta jää yhteen satamaväliin. Ennen tämä on ollut huomattavasti rankempaa henkisesti, kun sateliittiyhteyksiä ja internetiä ei ollut vielä keksitty. Armeijan sulkeutuneisuuteen tätä ei voi aivan verrata, mutta tiettyä hulluutta työ vaatii. Etenkin pitkän yhtäjaksoisen törnin jälkeen tuntuu oudolta, kun ympärillä ei olekaan koko ajan samoja ihmisiä.

Puhuttaessa avaruuden tunteesta, johon jokainen merenkulkija lienee sielultaan rakastunut, Joonas käy suorastaan runolliseksi. Merkillistä, kuinka niinkin itsestäänselvältä asialta tuntuva asia kuin meri saa edelleen ihmisistä esiin alkukantaista nöyrtymistä luonnon edessä.

Sitä on vaikea kuvailla, mutta jokainen joka siitä osaa kaivaa kiksejä, tietää miltä se tuntuu. Laivan ahterissa jaksaisi tuntikausia seurailla niinkin kaunista maisemaa kuin tyhjyyttä. Vesi on hieno elementti, jota hienompi elementti vain on paljon vettä. Horisontissa näkyy silloin tällöin laivoja, joita on mielenkiintoista seurailla. En tiedä zen-olotiloista mitään, mutta jotain ihme fiiliksiä siitä saa – hämmentävän rauhoittava vaikutus, Joonas summaa.

Vaikka merenkulku onkin vienyt sisämaan miehen sydämen, on Joonas opintojensa jatkamisen suhteen kahden vaiheilla. Ala kiehtoo kovasti, mutta rahallisesti opintojen jatkaminen ei ole järkevää.

- Minulla kuluisi vielä yhdeksän vuotta, että alkaisin tienata enemmän kuin nykyisessä sähköasentajan ammatissani. Vaikka kuinka lukisi itsensä insinööriksi, ei rahakkaisiin hommiin pääse välttämättä heti käsiksi. Tyvestä tälläkin alalla puuhun kiivetään.

Joonas ei kuitenkaan kadu hetkeäkään merille lähtöä, ja suosittelee merenkulkualaa myös muille nuorille.

- Sosiaalisuus on ykkösjuttu merillä ollessa. Pienen, tiiviin ryhmän kanssa tuppisuut eivät tule toimeen. Tietty fyysisyys on myös hyväksi, sillä monet työtehtävistä ovat raskaita.

Joonaksen tilanne on tällä hetkellä kuuluisan mäkihyppääjän lausahduksen mukaisesti fifty-sixty, ja tulevat kuukaudet näyttävät miehen uran lopullisen suunnan.

- Toisaalta tekisi mieli palata tavalliseksi palkkatyöläiseksi, mutta silti meri kutsuu. Siellä on tilaa ajatella mitä vain.

Reilun viikon ajan, jolloin blogikaan ei ilmestynyt, olen uinut korviani myöten nostalgiassa. Ensimmäistä kertaa sitten Ouluun muuttamiseni palasin kotiseudulleni Ylivieskaan ja vietin siellä kolme yötä, minkä jälkeen ylivieskalaiset ystäväni viettivät syyslomaa luonamme. Ja kun siihen velttoilun, oleilun ja hengailun tuntuman pääsi kiinni, palaaminen päivittäiseen arkeen olikin yllättävän vaikeaa. Nyt ryhtiliike on kuitenkin suoritettu ja blogi jatkaa tiheässä ilmestymisrytmissään.

Kotiinpaluu pitkän ajan (pitkän ja pitkän, puolitoista kuukauttahan vain oli kyseessä) jälkeen tuntuu yllättävän vaikealta. Omat tavarat puuttuvat eikä oikein osaa asettua paikoilleen. Oma huonekin tuntuu vieraalta, vaikka uni saavuttaakin viileissä ja pehmeissä vällyissä iltaisin nopeasti. Tuntuu kuin olisi kylässä – syntymäkodissaan. Silti oma vuokrakämppäkään ei varsinaisesti ole koti: vasta muuttanut kelluu merkillisessä välitilassa jossa on kaksi paikkaa viihtymiseen mutta ei ainuttakaan tilaa, jonka voisi puhtain mielin tunnustaa kodikseen.

Lauantai-ilta huipentui istujaisiin vanhan ryhmän kanssa. Pitkään sai taistella tunnollisuuden ja nostalgian välillä, mutta lopulta vanhojen aikojen muistot voittivat ja alkoholiliuokset valuivat kehoni käsiteltäviksi. Kovin suurelle vallalle ne eivät päässeet missään vaiheessa, mutta tarinaniskentä vanhassa hyvässä sammumispaikassa saavutti päätöksensä vasta kuuden aikaan. Tämä aiheutti seuraavana päivänä ankaraa tuskaa tyttöystävän kanssa suoritetulla sukulointikierroksella.

Baarissa istuminen vanhassa kotikaupungissa oli jotensakin masentavuudessaan typerryttävä kokemus – niin voimakas, että se kääntyi päälaelleen ja siitä tuli jopa synkeydessään huvittava tapaus. Kaikki ne samat naamat olivat siellä edelleen kertomassa samoja juttuja, nojailemassa humaltuneena rintapieleeni ja kyselemässä asioita, joita he eivät enää viiden minuutin päästä muistaisi. Tosin siinä vaiheessa heillä olisi jo uusi jututettava edessään, ja tuota kuviota kierrättäen ilta kuluisi eteenpäin. Kaikki nostalginen kaipuu iskeytyi kappaleiksi tosiasioiden lekan iskusarjoilla. Olin tyytyväinen astuessani autoon maanantaiaamuna.

Istuimme Tomin, Annen ja Riikan kanssa pari päivää meillä vietettyämme ensin Jeren synttäreitä perinteisissä merkeissä. Oli jotenkin huojentavaa huomata, että tällä kertaa kaikki aika ei mennyt vanhojen kuvioiden kelaamiseen, vaan olimme kykeneviä luomaan uusia tarinoita toiminnallamme ja suunnittelemaan tulevia kuvioita entisenkaltaisella innolla. Veronsa kestitys silti vaati: kaksi päivää olivat käteni lähes tunnottomat jatkuvasta NHL 2k5:n pelaamisesta.

Mutta fakta on se, että kotikaupunkiaan ei pääse pakoon – Latvian matkan toteutuessa samaan aikaan kaupungissa juhlii oman koululuokkansa kanssa eräs toinenkin lapsuudenystävämme. Maailma on liian pieni, jotta Ylivieskaa pääsisi karkuun. Tärkeää on kuitenkin välillä käydä siellä tarkistuttamassa realiteettejaan, jotta kaipuu ei kävisi liian kovaksi – ja syödä hyvin vanhempiensa ylitsepursuavasta jääkaapista. Hukkaan menivät kaikki kaurapuuroaamiaiset ja hedelmävälipalat. Miestissit tekevät vääjäämätöntä paluutaan.

Reiluun viikkoon ei ole blogi ilmestynyt. Tähän on erinomainen syy: olen ollut viettämässä viikonloppua kotipaikkakunnallani ja sen jälkeen viettänyt etelässä asuvien ystävieni syyslomaa. Jotta te, rakkaat lukijat, ette aivan joutuisi räytymään suuressa tekstipuutoksessani, julkaisen tässä yhteydessä teille eilettäin kirjoittamani tekstin, josta pitäisi löytyä pureskeltavaa täksi viikonlopuksi. Ensi viikolla palaan taas elämän suuriin peruskysymyksiin.

Magneetit

Halusinko tosiaan puhua sinulle jostain
siinä vaiheessa se toki oli mahdollista – oli
solukkoa jolla kolme boforia ei vielä tehnyt mitään

Vieraalle sanotaan ole kuin kotonasi
ja samalla ei itse osaa
tilaa täytyy hallita
kunnes ovi jälleen käy

Vältän julkisia ja julkisesti
en osaa olla itseni kanssa sinut
sinut jos näkisin nyt täällä
niin sanoisinko että puolen vuoden
päästä on puhetta siitä miten tiskipöytä ruostuu

Saattaen vaihdettavan kohdalla valhe on käytäntö;
jaksoin kolmasti nostaa listan paikoilleen
Filosofoinnilla tilaa itselleen myöhemmän nolouden tunteen,
miltä tuntuu Platonista juuri nyt
kun katsoo kärpäsen sähkötystä

Vastenmielisyyden kärki – lohkeileva lakka helteessä
olimme tuossa vaiheessa jo tointuneet
Monitorista piirtyy valo suortuvaan jota en muuten huomaisi
tarkastin nimettömän ja
muodostin asenteen

Istuessani eilen kohtuuhintaisen kouluruokani äärellä ystäväni soitti minulle Helsingistä. Hän oli varannut kanssamme liput Latviaan 12.1. alkavalle matkalle ja tahtoi varmistaa, olinko vielä valmis sietämään häntä yhden matkan verran. Totta puhuakseni, olin ehtinyt hetken pohtia, vieläkö osittain ristiriitaiset kemiamme mahtuisivat viikon ajan samaan hostellihuoneeseen. Edellisellä kuukauden mittaisella matkalla olimme usein esittäneet vastakkaisia näkemyksiä siitä, miten aikaa tulisi viettää. Kovimmat sanasodat olisivat kelvanneet sellaisinaan nostamaan otsikoita lööppeihin, jos olisimme olleet tositv-ohjelman tähtiä (en silti huoritellut häntä tyynysodan yhteydessä, se lienee kunniakseni mainittava).

Matkailufilosofiani eroaa ratkaisevasti hänen vastaavastaan: elän mielelläni hetkessä imien vaikutteita, visioita ja tunnelmia ympäristöstä. Minun ei tarvitse tehdä välttämättä mitään kummempaa, nähdä maamerkkejä tai hengailla yökerhoissa jotta voisin sanoa kokeneeni. Matkailuhan on äärihedonistinen harrastus, ja minun hedonismini tarkoittaa laiskuutta, syömistä ja juomista – maksimiin asti kurotettua oman navan ympärille kietoutumista. Tämä aiheutti useita kahnauksia Itä-Euroopan matkallamme, kun ystäväni on huomattavasti aktiivisempi matkailija kuin allekirjoittanut. En luonnollisestikaan pidä omaa filosofiaani yhtään sen parempana kuin hänenkään, jokainen taaplatkoon tyylillään myös tien päällä.

Puhelun aikana jää murtui ja totesimme, että eiköhän vielä yksi yhteinen matka mene – kunhan päätämme tämän olevan viimeinen reissu, johon osallistumme yhdessä. Päätin puhelun hymyillen ja jatkoin kukkakaaligratiinin ahmimista jättäen ystäväni toimittamaan juoksevia asioita tuotantoyhtiönsä laskuun, hän kun toimii tuotantoassistenttina eräässä lauantai-illan suuressa viihdeohjelmassa.

Niin, siitä viihdeohjelmasta minun pitikin puhua tovi. Tässä viihdespektaakkelissa, joka kuulunee suomalaisperheiden lauantai-illan viettoon yhtä olennaisena osana kuin kiuasmakkara ja Tulosruudun jälkeinen saunapuhdas häveliäs avioseksi, oli viime lauantaina sen verran härski ja suorapuheinen näkemys suomalaisen opiskelijan elämästä, että se ansaitsee tulla mainituksi tässä. Ohjelman eräässä osassa kadulta poimittu, vaaleanpunaiseen porsaspukuun sonnustautunut opiskelijanuorukainen pääsi huimaan pallomerirahajahtiin. Sydämensä kyllyydestä nauttiva studioyleisö taputti rytmisen riemukkaasti töpselinenän sukellellessa setelien perässä kippurahäntä heiluen ja eiköhän jossain päin Suomea kotisohvillakin kuultu ihastunutta kiljahtelua sikailun johdosta.

Jos tulisivat tuon ohjelmatyypin keksijät kadulla vastaan, niin kädestä pitäen heitä onnittelisin loistavan viihteen tekemisestä. Sen jälkeen saattaisin valitettavasti, niin rauhan mies kuin olenkin, olla pakotettu antamaan mojovan potkun joko kiveksille tai vaihtoehtoisesti munuaisille. Tämä tapahtuisi kuitenkin rakentavassa hengessä, älkää unohtako sitä. Eihän ole nimittäin yksiselitteisesti heidän vikansa, että suuri osa tv-viihteestä perustuu nöyryyttämiseen. Samalla polvenkärki suvunjatkamiskoneistossa kuitenkin muistuttaisi siitä, ettei niin ole suinkaan pakko olla.

Noh, tämä nyt on tapani mukaan tyhjää uhittelua. Ei minusta ole keneenkään kajoamaan väkivaltaisin aikein enkä pääsisi kolmen metrin päähänkään, kun jääkaappipakastimen kokoinen gorilla ruutaisi silmäni täyteen kaasua. Ja siksi toisekseen, miksi opiskelijat olisivat sen suojatumpi ryhmä keskiluokan rasvasuiselta naurunhohotukselta kuin muutkaan?

Läskit eivät haluaisi olla läskejä – tehdään siitä viihdettä. Puolisoiden sydän revitään kahtaalle, kun heitä petetään – loistava viihteen aihio. Opiskelijat ovat perseaukisia tai julmissa veloissa ennen kahtakymmentä viittä ikävuotta – mikäpä paremmin keski-ikäistä porvaria sohvalla naurattaisi. Etenkin kun on lauantai-ilta, saunan puolelta hiipii lenkin viekoitteleva tuoksu ja odotettavissa on viiden minuutin pyörähdys emännän päällä pimeässä makuuhuoneessa.

Tämä aamu kuului niihin hetkiin, jolloin sapetti olla täysipäiväinen opiskelija eikä touhutippansa viissataseen pyyhkivä hiilivoimalapatruuna. Aamun Kaleva olisi tarjonnut erinomaisen sijoituskohteen tililläni köllötteleville miljoonille: valtio asetti myyntiin ensimmäiset satakunta vanhaa rautatiekiinteistöä kauppalistalla olevasta 270 asemasta. Vaikka hintataso alkaakin muutamasta tuhannesta (päätyen aina miljoonaan euroon), on selvää etten halua harjoitella elvytystä ensin tyttöystäväni ja sitten vanhempieni kanssa ilmoittamalla ottavani asuntolainaa vanhaa asemarakennusta varten.

Kaivelee se silti. Kaikilla juna-asemilla lepää hiljainen, odottava rauha jota ei löydä mistään muusta urbaanista ympäristöstä. Aamukävely tervantuoksuisella ratapihalla hilseileviä paikkakuntakylttejä tuijotellen antaisi lukuisia virikkeitä kirjoitustuotantoon kaltaiselleni ympäristöstä innoitusta imevälle kaunosielulle. Tervan tuoksu, auringossa vanhuuttaan hohkaavat kiskot ja odotussalin savuntunkkainen ilmapiiri eivät ole pelkkiä elementtejä maisemassa, vaan ne sitovat vanhat asemat historiaan mielikuvitusta kiihottavalla tavalla. Miten onnellinen olisinkaan saadessani tepastella aamusta iltaan omalla asemalaiturillani kuvitellen mielessäni niitä kaikkia eron hetkiä ja yhdistymisen tunteita, joita asemalla on aikanaan koettu. Heiluttelisin dieselkoneiden ikkunasta vilkuttaville veturimiehille, antaisin aseman vaipua arvokkaan hiljaiseen hämärään ja menisin sen jälkeen sisälle odottamaan koputtelun ja huokailun alkamista.

Minkäkö koputtelun ja huokailun? Ellette, hyvät lukijat, ole tätä aikaisemmin laittaneet merkille, olen ollut aikanani intohimoinen parapsykologian harrastaja ja innokas paranormaalien ilmiöiden tutkija. Nyttemmin lapsenuskoinen intoni on tehnyt tilaa skeptisemmälle näkökulmalle, mutta kiinnostus aiheeseen on säilynyt vahvana. Ja veikkaanpa, että mikäli haluaa tutustua pintaa syvemmältä suomalaisiin kummituksiin, vanhat asemarakennukset ovat siihen erinomainen paikka. Nuo kauniit puutalot ovat seisoneet samalla paikalla kymmeniä vuosia ja niiden hiljaiset puuseinät ovat todistaneet lukuisia erikoisia tapahtumia ja ihmiskohtaloita. Enkä voi mitenkään väittää, että nuo kaikki kohtalot olisivat olleet päätökseltään onnellisia. Veikkaanpa, että harva teistäkään voi välttyä lieviltä väristyksen tunteilta aution asemarakennuksen mustien ikkunoiden edessä seistessänne. Näissä vanhoissa rakennuksissa asuu paitsi historiallista, idyllistä taikaa, myös sanatonta, piileskelevää uhkaa.

Tästä on olemassa jonkinlaista näyttöäkin. Pohjoisessa sijaitsevan Koivun aseman asemarakennuksessa on vaeltanut rauhattoman ratatyöläisen sielu jo vuodesta 1959, enkä usko kyseisen aseman olevan ainoa laatuaan kummittelussaan. Parapsykologian tutkimus mielletään edelleen höyrypäisten pakanoiden taikauskoiseksi höpinäksi, ja olisin mielelläni journalistisen rintaman etulinjassa tutkimassa tätä ilmiötä rationaalisesta ja skeptisestä näkökulmasta. Kenties pääsisin OHO-lehden sivulle seisomaan tukka pystyssä suurikirjaimisen ”TÄÄLLÄ ASUU JUNAKUMMITUS!” -otsikon viereen . Te, rakkaat lukijani, olisitte silloin minusta taatusti ylpeitä.

Hyvähän se on laiskan ja persaukisen haihatella. Veikkaan, että siinä vaiheessa kun minulla olisi varaa ostaa itselleni oma kummitusjuna-asema, ne ovat kaikki siirtyneet kotiseutumuseoinnista innostuneiden, runsaslantioisten kulttuuritätien merkittömien farkkujen takataskuun. Jos nyt kuitenkin joku, jolla on jokunen kymppitonni löysää valuuttaa päättää ostaa tällaisen kappaleen elävää historiaa ja tahtoo sen minulle avokätisesti luovuttaa, en pane lainkaan vastaan. Ja mikäli sieltä todella löytyy kummitus, tulen erittäin mielelläni paikan päälle tutkimaan tapausta.Sitä ennen joudun tyytymään töröttämiseen parvekkeellani, josta puuttuvat radan varressa lepäävät pölkkypinot, ohikiitävän säiliöletkan huokaus ja tervan sieluuntunkeutuva tuoksu.

Tämä teksti on muodoltaan lyhyt, koska olen havainnut että pirstaloituneessa mediakentässä kerta-annoksen tulee olla pieni, jotta asia menee mahdollisimman tehokkaasti perille. Katsokaapa huviksenne Ilta-Sanomien uutissivuja: vaikka murhareportaasi levitetään kahdelle aukeamalle, se pilkotaan lyhyiksi kokonaisuuksiksi nielaisun helpottamiseksi. Koska tämänpäiväinen aiheeni on tärkeä ja vaatii teiltä, hyvät lukijani, nopeaa reagointikykyä, en ryhdy jaarittelemaan kautta rantain tämän enempää.

Katso ulos ikkunasta. Mitä näet? Minun lasini takana taivas nakkelee räntää, näyttääpä vielä tekevän sen aivan silkkaa ilkeyttään. Kaupunki sykähtelee ympärillä, vuokra pitäisi maksaa ja stressiherne liikahtelee peräaukon tuntumassa puolelta toiselle. Yhtäkkiä mieleen välähtää vanhat kotipaikkakunnan ystävät: soittaa pitäisi mutta kun asiaa ei varsinaisesti ole, samat tylsät koulukuviot jauhetaan ja siihen se jää. Saattavathan nuo kylässäkin pysähtää, mutta viikonlopussakaan ei paljoa ehdi, kaljapulloon nojailla ja väsyneesti takoa jo jäähtyvää nostalgian takorautaa.

Tämä ei ole pakkotilanne. RyanAir tarjoaa vielä huomisiltaan asti äkkilähtöjä Bremeniin, Dubliniin, Frankfurtiin, Lontooseen, Milanoon ja Riikaan. Lentolipun hinta vaihtelee yhdestä sentistä kahteenkymmeneen euroon, ja tässä ei ole takana mitään jekkua. Matkapäivät saa valita itse, kyse on menopaluusta ja ainoa lisämaksu koostuu lentokenttätaksoista, jotka jäävät alle kymmeneen euroon matkaajaa kohden.

Miksi tyytyä tympeään viikonlopun mittaiseen pintaraapaisuun siitä kaikesta, jota vanhojen ystävien kanssa aikanaan oli, kun saman tien voi suunnata luomaan uusia unohtumattomia muistoja? Viikko irti sydäntalvesta kokonaan erilaisessa ympäristössä, vanhan kunnon köörin kainalossa pitää sisällään niin monta legendaarista heittoa, läymää ja tilannetta, että ne muistaa vielä vaippahousuisena hoitajanpuristelijana (tämä tapahtunee tulevaisuudessa Filippiineillä, jos Väyrysen annetaan valita).

Unohda järki, unohda taloushuolet, unohda se mitä pitäisi normien mukaan tehdä. Soita kavereillesi, sovi lähtöpäivä ja klikkaa sen jälkeen TÄSTÄ. Nähdään tammikuun yhdeksäs Riikan lentokentällä.

Pitihän se, ja käytän nyt poikkeuksellisesti voimasanaa tuohtumustani tehostamaan, helvetti soikoon arvata että vielä ne tämänkin onnistuvat meiltä pilaamaan. Tiedemiehet ovat vieneet ihmiskunnalta sivistyksen voittomarssin edetessä ilon useimmista paheista: alkoholivirrat rappeuttavat kehon ja mielen, körssinsavusta keuhkoissaan ilakoiva tilaa itselleen syövän, estoton irstailu johtaa immuunikadon kautta hitaaseen kuolemaan ja mässäillen tukkeutuu pumppu. Kenties on niin, että teknologian voittomarssin myötä itse Jumala on huomannut, ettei saarnastuoleistaan tulikiveä seurakuntalaisten niskaan syytävä kappalainen enää tavoita yleisöään vanhojen hyvien aikojen malliin. Ja Kaikkivaltias kun on, hän on saattanut valjastaa tiedemiehet palvelukseensa vakuuttaakseen kansansa siitä, että termi kuolemansynti ei ole syntynyt pelkästään siksi, että se kuulostaa uhkaavalta.

Mikäli Taivaan isä nyt ei kuitenkaan ole tähän operaatioon osallistunut, voin hyvällä omallatunnolla parjata tiedemiehiä, noita ilontappamiseen erikoistuneita palkkamurhaajia. He ovat onnistuneet todistamaan myös laiskuuden paheeksi, jota harjoittamalla alakerran grillijuhliin pääsee korventumaan ennaltamäärättyä nopeammin. Kaleva uutisoi perjantain lehdessään tutkimuksesta, jossa verrattiin yöunien pituutta kuolleisuuteen. Lyhytunisten (eli vähemmän kuin 6,5 tuntia yössä nukkuvat) miesten kuolleisuusriski on keskivertonukkujia (6,5-8,5 tuntia) neljänneksen suurempi. Naisten kohdalla puhutaan viidenneksen erosta normaalinukkujaan. Tähän tulokseen pääsemiseen ei yliopistoprofessoreiden mittauksia sinänsä tarvita – jokainen osaa maalaisjärjelläkin päätellä, että jos ei nuku, niin ei jaksa.

Toinen tulos puolestaan löi kuvainnollisesti ilmat palleastani ja aiheutti syviä puistatuksen tunteita. Myös pitkä yöuni, eli yli 8,5 tuntia, kasvattaa sekin kuolleisuusriskiä. Vaikka luku on pienempi kuin lyhytunisilla (kuinka paljon, sitä juttu ei kerro), on silti kyse minulle henkilökohtaisesti hirvittävän lannistavasta uutisesta. Minä nimittäin rakastan pitkiä yöunia, etenkin niitä sunnuntaiaamujen venytettyjä torkkuhetkiä, jolloin tietää varsin hyvin että nyt pitäisi herätä ja vielä vahvemmin tietää sen, ettei ole mikään pakko. Kun puoli kahdentoista aikaan rakkoa ravistavan kusihädän kivettämä graniitinkova majakka viimein pakottaa nousemaan tyhjennykselle, on olo niin seesteinen ja miellyttävä, että harva päihdevapaa ja ei-seksuaalinen toimenpide aiheuttaa vastaavaa euforiaa.

Ja nyt sitten yksi viikonloppujeni rakkaimmista harrasteista onkin yhtäkkisesti uhka, joka vie minut ennenaikaisesti tammiholviin pötköttämään. Voitte hyvin ymmärtää, kuinka kertakaikkisen masentunut olin tästä tiedosta. Täytyisikö tästä lähtien asettaa kouluvapainakin aamuina helvetinkone päräjämään ja nauttia aamutee väkisin tympeässä hämärässä? Yksi vaihtoehto olisi tietenkin valvoa viikonloppuisin aamupuoleen saakka, mutta nokturnaalista elämänrytmistäni huolimatta se ei onnistu – vuorokausirytmin totaalinen häränperseelle heittäminen kostautuu kouluaamuina ankarasti.

Sitten vastaus iski minuun kuin yleinen paheksunta Salamaan 1960-luvulla. Vaikka kello oli jo hyvän aikaa sitten rientänyt yli keskipäivän krouvin ja Salattuihin elämiin oli enää muutaman tunnin matka, nappasin hyvän kirjan kainalooni ja hiippailin makuuhuoneen puolelle. Taistolaisten aikanaan suosiman iskulauseen mukaan porvari nukkuu huonosti, mihin olen porvareita tuntemattomana huono sanomaan mitään. Uskoisin kuitenkin, että porvari nukkuu ainakin päiväunensa, jos hän sellaisia nyt yleensä nukkuu, huonosti sen vuoksi että hän ei malta poistaa vaimon taidolla laskostamaa päiväpeitettä vaan kipristelee farkuissaan pistelevän viltin alla. Ja eipä taida raukka missään vaiheessa saavuttaa REM-vaihettakaan, sillä hän muistaa lehtiartikkelista lukemansa tiedon siitä, että päiväunien piristävä vaikutus on tehokkaimmillaan, kun unen kesto on 15-45 minuuttia.

Vältin porvarin tekemät virheet ja avasin päiväpeitteen rennolla ranneliikkeellä. Tai no, tässä oikeastaan ryhdyn valehtelemaan, sillä en ollut missään vaiheessa sijannut vuodetta (enkä tyhjentänyt tiskikonetta, mistä puoliso antoi vahvat palautteet ennen katoamistaan naapuriin muffinssipussin kanssa – olisin minäkin niitä halunnut enemmän kuin yhden. Muffinssi on muuten sana jota ei pitäisi olla olemassakaan kaksoismoninkkonsa vuoksi.). Ujuttauduin lakanoiden väliin tyytyväisenä tuhahdellen ja murahdellen. Tätä ennen olin luonnollisesti muistanut kuoriutua liiasta vaatetuksestani, mutta kuinka alasti todella olin, sitä en viitsi häveliäisyyteni johdosta ryhtyä paljastamaan. Syvennyttyäni reilun puolen tunnin ajan 1960-luvun kohutoimittajan hämmentävän suorapuheisiin artikkeleihin alkoi ansaitulta tuntuva raukeus varkain hiipiä jäseniini ja ojentauduin pitkäksi sängylleni.

Ennen vaipumistani rauhalliseen ja pitkään uneen ehdin puoliunisen harhaisella logiikalla järkeillä itselleni, että tällä tavoin voisin ovelasti huijata sisälläni vähitellen loppuaan kohti raksuttavaa kuolleisuusmittariani. Tämä lyhyt uneni ei kestäisi millään yli pitkäunisten tappavaa kahdeksaa ja puolta tuntia ja yöllisellä seitsemän tunnin unellani välttäisin lyhytunisuuden aiheuttaman ennenaikaisen kuoleman. Ja jos jossain vaiheessa, ennen kuin ehdin saadan asiasta tiedon, samaiset tiedemiehet todistavat myös pitkät päiväunet vaaralliseksi harrastukseksi ja ehdin sillä aikaa heittää koruttomasti kaiverretun elonlusikkani nurkkaan, ei suurta vahinkoa pääse tapahtumaan. Ainakin minut on helppo nostaa rentona, valmiiksi makuuasennossa lepäävänä paareille ja siitä edelleen arkkuun.

Suomen pitäisi olla syrjäisen sijaintinsa, välillä ankarien luonnonolosuhteidensa ja pitkän, pimeän ja kylmän talvensa vuoksi eskapistien Eldorado, todellisuuspakoisuuden toimiessa ainoana ulospääsynä pakkasenpureman korven syleilystä. Sitä se tietyssä mielessä onkin, mutta väestön pakokeinot ovat varsin rajalliset. Harvassa ovat ne valtiot, joissa ihmiset rakastavat niin paljon humalaa, ovat niin paljon humalassa, kuolevat humalan vuoksi ja humalassa kuin Suomessa. Huolimatta nestepitoisen eskapismin aiheuttamista yhteiskunnallisista ongelmista sitä ei kuitenkaan haluta kieltää, korkeintaan laitetaan kosanderipullon sivuun sikiövaurioista hiljaa kuiskaava lappu.

En suinkaan halua ryhtyä moralisoimaan alkoholinkäytön vaaroista – vastatuuleen kusemisen konkarina en halua ryhtyä jälleen housupyykkiin. Eikä minulla olisi sinänsä oikeuttakaan toimia kansankynttilänä, sillä tuleepa pulloa kallistetuksi joskus itsekin, nykyisin tosin niin harvoin ettei lääkärillä olisi nokan koputtamista kuukausiannoksieni suhteen. Jokainen, joka haluaa alkoholin avustuksella heittäytyä kuoleman karuselliin, tehköön niin kuin parhaaksi näkee – jokaisella ihmisellä on oma maksansa, sydämensä, henkikultansa ja perheensä.

Se mikä minut sai tarttumaan tähän aiheeseen, on se yleinen vastareaktio jonka usein kohtaan kertoessani palavalla innolla omasta eskapismistani. Kaikki te essoelmerit ja hippirummun paukutuksella minua sympatiseeraavat hamppuheikit joudutte tosin pettymään, sillä tämän tekstin aiheena ei ole vaihtoehtoisten huumausaineiden käyttö. Niistä puhuminen asialliseen ja kriittiseen sävyyn suhteutettuna alkoholiin aiheuttaa sekin toistuvaa housupyykkiä, ainoana erona se että muutkin ovat auliisti valmiita kusemaan reisilleni.

Minun eskapismini on täysin laillista, vaaratonta ja jopa kehittävää. Minä nautin suunnattomasti tietokoneella pelaamisesta, etenkin monimutkaisten taistelusimulaatioiden ja nettimoninpelien tahkoamisesta. Todellisuuspakoni maksaa minulle jokusen kympin kuukaudessa, noin yhden baarireissun verran, ja sille asettaa rajoitteensa vain kuukaudessa olevien tuntien lukumäärä (vähennettynä arjen velvoitteilla ja sosiaalisilla suhteilla). Silti avatessani keskustelun puolituntemattomassa seurueeseessa kerään huomattavasti enemmän vinoja katseita tokaisemalla ”Kehityin viime yönä hobittihahmollani kaksi tasoa ja taistelin susia vastaan Järin Möyremän pelloilla” kuin lauseella ”Vedin muuten viime yönä hirveät perseet, petin tyttöystävää ja paskansin housuuni.”. Jälkimmäisestä saa oikealla tahdituksella ja kerronnan rytmillä hauskan, lämminhenkisen tarinan, kun taas ensimmäisenä mainitusta ei paraskaan supliikkimies kykenisi rakentamaan salonkikelpoista kertomusta.

Pelien pelaamista ei vieläkään mielletä kultturelliksi puuhaksi elokuvien, musiikin ja kirjallisuuden rinnalle. Vaikka ns. casual-pelaaminen onkin suuressa nousussa pelikonsolien lisääntymisen myötä, ei sitä voi mieltää samalla tavalla harrastukseksi kuin mitä oma pelaamiseni edustaa. Kavereiden kanssa väännetyt oluthuuruiset konsolimatsit tai bussissa ajanvietteenä näprätyt puzzlepelit eivät ole oikein rinnastettavissa pelaamiseen, jossa pelaaja uppoutuu viikoiksi huolella rakennettuun laajaan maailmaan tai kuluttaa tuntikausia oikeaoppisen jalkaväkitaistelun opetteluun. Tosipelaaminen, jota kutsutaan usein hardcore-pelaamiseksi, on edelleen kynäniskaisten nörttien omituista touhua, josta trenditietoinen nuori tahtoo pysytellä kaukana.

Pääsyynä tähän on uskomukseni mukaan juuri se, ettei pelejä vieläkään mielletä kulttuuriksi muiden taidemuotojen rinnalle. Rinnastus on eittämättä hankala, sillä pelien mekaniikka vaihtelee yksinkertaisista palikansiirtelyistä satojen neliökilometrien mittaisiin laajoihin maailmoihin. Koska sisällöltään hyvin erilaiset pelit niputetaan kaikki saman termin alle, on niille myös hyvin vaikea löytää niille yhteistä nimittäjää, jonka perusteella niitä voitaisiin pitää kulttuurina tai taiteena. Tosin Wikipedian määritelmän mukaan taide ”koostuu ihmisen luomista teoksista, jotka saavat hänessä aikaan esteettisen kokemuksen.”. Kyseinen määritelmä sopii paremmin kuin hyvin useisiin peleihin.

Tilannetta on hyvä selittää esimerkin kautta. J.R.R Tolkienin Taru Sormusten Herrasta on yksi kirjallisuuden rakastetuimmista klassikoista, ja epäilemättä suuri taideteos. Kirjasarja on innoittanut taiteilijoita maalaamaan useita Keski-Maahan (kirjasarjan tapahtumapaikka) sijoittuvia maalauksia, joiden taiteellista arvoa tuskin kukaan käy kiistämään. Peter Jackson puolestaan siirsi Tolkienin fantasiajärkäleet valkokankaille ja trilogian päätösosa Kuninkaan paluu palkittiin parhaan elokuvan Oscarilla. Taidetta, epäilemättä, kuten myös elokuvaa varten sävelletty musiikki. Lord of The Rings Online on kirjan maailmaan sijoittuva massiiviroolimoninpeli, jossa kaikki edellämainitut elementit yhdistetään. Pelaaja pääsee itse seikkailemaan Tolkienin luomassa maailmassa, joka on mallinnettu huolellisesti graafisia ratkaisuja ja elokuvakäsikirjoitusta muistuttavan tarinankuljetusta käyttäen, unohtamatta tunnelmaa luovaa musiikkia. Millä ihmeen keinolla joku voi vakavissaan väittää, ettei kyseinen peli olisi taidetta? Kyse on vieläpä harvinaisen suuresta taideteoksesta, sillä se antaa mahdollisuuden tutustua Keski-Maahan laajemmin kuin minkään aiemman yksittäisen taideteoksen parissa olisi mahdollista.

Onneksi olen kohtalaisen hyvällä itsetunnolla varustettu, eikä minua periaatteessa liikuta se mitä muut ihmiset tekemisistäni ajattelevat. Välillä vain ottaa luonnon päälle, kun sinänsä tervehenkisempi tapani irroittautua ympäröivästä todellisuudesta onkin yleisen mielipiteen mukaan jollain tapaa huonompi kuin alkoholilla tajuntansa turruttavien ikätovereideni eskapismi. Tyttöystäväni kyllä ehti kauhistella, kuinka rahani riittävät edellämainitun nettipelin kuukausimaksuun (joka on siis kokonaiset 13 euroa), mutta rilluttelemaan lähtiessäni hän ei edes vaivaudu tiedustelemaan, kuinka opiskelijan budjetti taipuu neljän euron tuoppeihin. Tuntikausien päivystämisen IRC-keskusteluohjelman äärellä tyttöystävä saattaa katsoa läpi sormien, mutta jo tunnin seikkailu Tukinmaassa aiheuttaa silmien muljauttelua ja jupinaa ”hobittinörtistä”. Hän on kuitenkin lähin lähimmäiseni ja suhtautuu pelaamiseeni varsin ymmärtäväisesti – voin vain kuvitella miltä pelaamiseni näyttää ulkopuolisen silmin.

Jonain päivänä munasuojakävelyllä eteenpäin paarustavat sählypojat ja Vuittonin laukuista sloggit märkinä haaveilevat tähtisilmät huomaavat, että peleistä, myös omistautumista vaativista hardcore-peleistä, on tullut valtakulttuuria ja niiden pelaaminen kuuluu yleissivistykseen. Rockkulttuuri oli vielä 1950-luvulla marginaalien puuhastelua ja nyt siltä ei voi välttyä yhdelläkään kauppareissulla vaikka toisin tahtoisi. Minä kuuntelin silmät pyöreinä vanhempieni kertomuksia ensimmäisestä Provinssirockista, jolloin Juice rullasi kitarallaan polvenkorkuisella lavalla. Aikanaan omat lapseni vakavoituvat ja hiljentyvät kuuntelemaan tarinaani siitä, millaisen paskahalvauksen sain törmätessäni ensimmäisen kerran Doomissa vaaleanpunaiseen demoniin.

P.S
Huomasin joidenkin ihmisten hiukan tuohtuneen siiliaiheisesta tekstistäni. En ymmärrä kuinka ihmiset voivat ottaa sen niin vakavasti, sillä tietäähän jokainen ettei se voi olla totta - eivät siilit osaa ohjata elokuvia.

Vielä vähän aikaa sitten, noin viisitoista vuotta sitten, JP oli yksi rauhallinen siili muiden joukossa. Se viihtyi syksyltä ummahtavassa lehtikasassa, tuhisteli yöllä kohti koiranmakkarasiivua viinimarjapensaan katveessa ja horrosti talvet sille vartavasten rakennetussa siiliössä. Jossain vaiheessa, noin yhdeksänkymmentäluvun vaihteessa sen täytyi olla, JP huomasi kyllästyneensä ainaiseen matojen pureskeluun ja sinänsä varsin tarkoituksettomaan lehtikasoissa pyörimiseen. Se teki jotain, mitä siilit harvemmin tekevät: se suuntasi suipon kuononsa Helsinkiin ja ryhtyi, merkillistä kyllä, elokuvaohjaajaksi.

Alussa JP menestyi ihan mukavasti. Se ohjasi pienimuotoisia tarinoita televisioon, hioi taitojaan ja kehittyi työssään varsin hyväksi, ottaen huomioon että se oli siili. Eräs sen töistä palkittiin Italiassa asti, mutta sinne JP ei sentään uskaltautunut: se pelkäsi, että Italiassa syödään siilejä siinä missä toisessakin kulinaristivaltiossa, Ranskassa. Vaikka JP olikin varsin arvostettu tekijä alallaan (siiliksi), 2000-luvun saapuessa se tunsi kuitenkin polkevansa paikallaan. Televisiotyö alkoi tuntua lehtikasassa pyöriskelyltä.

Harva tietää, että siileillä on erinomainen kyky puskea itsensä pinnalle, vaikka ne sinänsä ovatkin varsin mitättömän kokoisia olentoja. Se on lukuisten lehtikasavuosien pinnistelyharjoituksien tulos (keväällä kasat tuppaavat usein jäätymään) ja se toimii erinomaisena kyynärpäätaktiikan korvikkeena raa'assa mediamaailmassa (kuten tiedetään, siileillä ei ole kyynärpäitä). JP pääsi kuin pääsikin ohjaamaan ensimmäisen kokopitkän teatterielokuvansa, jossa kerrottiin helsinkiläisnuorten kokeellisesta seksuaalisuudesta. Se ei kuitenkaan siilinä tiennyt tarpeeksi ihmisjuveniilien pariutumistoimista ja elokuva otettiin nihkeästi vastaan. JP vetäytyi viiksiinsä äreästi tuhahdellen lehtikasaansa ja käväisi sieltä korkeintaan ohjaamassa muutamaa tv-projektia, mutta ei niistä ollut allapäisen mielen piristäjiksi.

Siilit ovat kuitenkin hämmästyttävän sitkeitä (enkä viitsi enää korostaa sitä kuinka se on seurausta lehtikasakokemuksista), ja JP päätti yrittää uudelleen. Se arveli edellisen aiheen olleen liian hankala. JP oli huomannut, että 2000-luvulla ihmiset eivät enää halunneet elokuvien haastavan heitä ajattelemaan, vaan niiden tehtävä oli ainoastaan viihdyttää mahdollisimman monia. Erityisesti suomalaiset tuntuivat pitävän entuudestaan tuttujen tarinoiden kuvittamisesta, joten sellaisen tekoon päätti JP:kin ryhtyä. Se oli lopullisesti kyllästynyt matojen järsimiseen ja tahtoi ostaa itselleen vuoren kokoisen koiranmakkarapötkön. Siilit ovat nimittäin hyvin ahneita, eikä JP ollut poikkeus.

Koska Suomessa ei ole kuin yksi alkoholisoitunut mäkihyppääjä ja koko kansan rakastamat laulajatkin oli jo aiheina tiristetty loppuun, JP päätti ottaa elokuvansa aiheeksi 1970-luvulla menestyneen rockbändin. Bändin henkisen johtajan ryysyistä rikkauksiin -tarina oli sinänsä helppo valinta, sillä sitä ei tarvinnut kirjoittaa itse - ylidramatisointi tulisi riittämään hienosti. Koska JP oli vain pieni siili, se ei oikein luottanut tarinaansa, vaan antoi bändin johtajan muokata käsikirjoitusta tahtomaansa suuntaan. Eihän pienestä siilistä ollut vastustamaan suurta kaljupäistä möykkääjää, sillä se olisi vaikka voinut polkea pienen piikkipallon turpeeseen.

Elokuvaa tehdessään JP törmäsi kuitenkin suureen ongelmaan. Vaikka elokuva tulisikin kaikessa hajuttomuudessaan ja mauttomuudessaan viihdyttämään suurta kansanjoukkoa, ei rahaa ollut silti tarpeeksi elokuvan tekemiseen. Suurten mainosfirmojen ovelat ketkut houkuttelivat sitä luokseen revonhäntä kainalossa, mutta JP:tä ei houkuttanut rahamiesten rengiksi ryhtyminen. Se tahtoi tehdä suuria, jättää jälkensä elokuva-alan historiaan. Dilemma oli kuitenkin pysäyttävä: ilman rahaa elokuvaa ei tehtäisi.

JP tarttui puhelimeen ja soitti melko hintavan kaukopuhelun serkulleen Amerikkaan. Amerikan serkku valaisi häntä siellä käytettävästä upeasta rahanansaitsemiskeinosta, jota siellä kutsuttiin product placementiksi. Seikka ei ollut JP:lle ennestään täysi tuntematon, mutta se yllättyi kuinka valtavia summia sillä rapakon takana tienattiin. Suljettuaan luurin se istuutui pitkäksi aikaa lehtikasaansa ja puhisteli mietteliäänä niin, että kevyimmät lehdet lennähtelivät hyvän matkan päähän. Kun JP viimein nousi, se oli keksinyt miten se voisi tehdä elokuvahistoriaa.

Kun elokuva tuli valtavan mainoskampanjan siivittämänä teattereihin syyskuussa, se sai kriitikoilta varsin keskinkertaiset arviot. Se ei kuitenkaan JP:tä haitannut, sillä saman kohtalon jakoivat kaikki suomalaiset elokuvat muovisessa särmättömyydessään. Ne kuitenkin tuottivat runsaasti rahaa ja niin teki myös JP:n elokuva.

Ai niin, se elokuvahistoriaan jääminenhän oli vallan unohtua. JP:n elokuva oli ensimmäinen suomalaisen elokuvahistorian teos, jossa product placement sisällytettiin itse elokuvan tekstiin. JP:lle ei nimittäin riittänyt se, että pilailupuotitason pulisongeissaan koko Uuttamaata pamputtava rumpugorilla kanniskelee näkyvästi merkkilenkkipakettia kainalossaan. Ehei, sen mielestä oli suorastaan nerokasta laittaa päähenkilöt hokemaan matkapuhelinoperaattorin ja panimotuotteiden valmistajan tuttuja mainossloganeita. Koiranmakkarasiivua poskipuolessaan sulatellen se ei tuntunut JP:stä olevan lainkaan ristiriidassa huolella rakennetun 70-luvun miljöön kanssa. JP tiesi kyllä, että jotkin ihmiset saattaisivat äänestää jaloillaan ja jättää tämän vuoksi elokuvan katsomatta, mutta yhtä hyvin se tiesi, että suuri kansanjoukko ei moisesta välittäisi.

Arvelen sen tälläkin hetkellä istuvan pimenevässä syysillassa lehtikasan vierellä, tyytyväisenä tuhistellen ja vuollen siivuja valtavasta koiranmakkarapötköstä. Mahtaapa tuo veitikka suunnitella jo seuraavaa elokuvaakin ennen kuin vaipuu rauhalliseen uneen, josta ei hätkäytä hereille edes hallin haukku.

Meikäläinen on narkki. Minua ei tosin vaivaa mikään suomalaisten perinteisistä addiktioista (nettiporno, huumeet, rasva, körssi, sumppi), vaan aito perisuomalainen 2000-luvun kansantauti. Niin kuin miljoonat muutkin suomalaiset, olen teknologianarkomaani. En nauti teknologian uusista saavutuksista, mutta tunnen oloni hirveäksi ilman niitä. Sähköposti, kännykkä, digi-tv – kauniita ideoita, jotka tekevät arkipäivästä helvetin. Ilman en silti pärjää.

Aamulla kännykän herätyskello ravistaa hereille, sähkökahvinkeitin laskee laihat öljyt lasimaljaan ja sähköposti on pakko avata: opetustila on voinut vaihteeksi vaihtua. Humisevan moottoritien vartta kouluun,  luokassa Mac-pääte auki ja fiktiivisen aikakauslehden taittoa parin tunnin ajan. Maksan opiskelijaravintolassa ruoan elektronisella kortilla, pyöräilen moottoritien vartta kotiin lainattuani ensin kirjastosta läjän DVD-leffoja. Saavun kotiin, avaan tietokoneen, luen uutisotsikot ja juttelen muiden nörttien kanssa viestintäohjelmien kautta.

Valmistan ruoat mikrossa jos laiskottaa (laiskottaa usein) ja asetun syömään TV:n ääreen. Jossain vaiheessa naapuri tulee kylään ja pelaamme pelikonsolilla muutaman matsin virtuaalilätkää, minkä jälkeen onkin vuorossa Salkkarit (en ole vieläkään päässyt koukusta) ja mahdollinen elokuva. Nukkumaanmennessä mietin levotonta oloa ja ihmettelen, kun rummunpärinä perseessä ei lakkaa millään. Joskus uni saa väistyä yöllisten IRC-sessioiden tai nettipelaamisen tieltä.

Jos ei tykkää, ei ole pakko osallistua, on yksi perusperiaatteistani. Paitsi että on. Sähköposti täytyy tarkistaa vähintään kerran päivässä, ja samalla on hyvä lukea viimeisimmät uutiset, jos ei muuten niin opiskelun takia. Messenger on pakko pitää päällä, sillä muuten hauska rilluttelu kavereiden kanssa saattaa jäädä väliin. Sama pätee kännykkään – hyvä jos uskallan olla päiväunien ajan tavoittamattomissa. Lööppejä on pakko vilkuilla, muuten en tiedä mistä ihmiset puhuvat ja jään lounaskeskusteluissa ulkopuoliseksi.

Ulos lähteminen  - ei kannata. Vaikka jokirannassa ruska hehkuukin kauniina ja vaihtopukuiset sorsat kieppuvat laiskassa virrassa, jokaisessa ilmansuunnassa pauhaa autotie väsymättä hetkeksikään. Kävelenpä kymmenen kilometriä mihin suuntaan tahansa, olen edelleen kaupungissa. Ihmisiä tuntuu olevan loputtomasti, ja välillä tuntuu että voisi jättää protestina suihkeen laittamatta kainaloon. Kaupungistuminen, teknologiavillitys ja median tunkeutuminen arkeen eivät ole sittenkään niin joviaaleja ilmiöitä.

Nuori, tuppukylästä maailman turuille intoileva mieli on lapsellinen ja typerä. Olkoonkin, että pienemmissä kaupungeissa tekemisen puute on joskus konkreettinen ja jokainen tuntee toisensa (ja on halukas kertomaan kaikki panojuorut toisesta), mutta siellä on sentään tilaa hengittää ja aikaa ajatella. Mitä siitä ettei joka viikko siinä yhdessä kuppilassa soita uusi huippubändi – ilma on raikkaampaa hengittää ja perspektiivi tärkeisiin asioihin säilyy.

Dilemma on kuitenkin vahva. Jos tahtoo kouluttautua ja päästä työelämässä eteenpäin, on pakko siirtyä isommalle paikkakunnalle opiskelemaan. Jos ei halua kuluttaa päivästä tuntia bussimatkaan edestakaisin, on parasta asua keskustan tuntumassa. Ja jos haluaa joskus työllistyä, täytyy hallita teknologiset välineet, ymmärtää nyky-yhteiskunnan toimintatapa ja muuttua yhdeksi hammasrattaaksi tässä koneistossa. Muuten syrjäytyy ja jää kaiken ulkopuolelle.

Joskus, kun makaan sängyssäni rättiväsyneenä, päätä puristaa vanne, ulkoa kuuluu autojen jatkuva huokuna joka aamulla vaihtuu poran jyrinään ja tiedän kaiken saman olevan edessä huomenna, tulee väistämättä mieleen, olisiko se todella niin hirveä juttu.